Pariisi, (verotutkimus)paratiisi

Marraskuu 2023, Tampere

Tampereen Työväen Teatterin lavalla yksi ranskalaisen näytelmäkirjailija Molieren rakastetuimmista hahmoista, Harpagon eli Saituri, hautasi puutarhaan arkullisen kulta-ecuja. Näytös oli osa Verotutkimuksen huippuyksikön ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistä Ihana raha -iltapäiväseminaaria. ”Ahneus on moraalia korruptoiva voima, arvioi Molière lähes 400 vuotta sitten. Ratkaiseeko raha kaiken, vai pilaako raha kaiken?” kysyttiin seminaarin esitteessä.

Ehkä vastaus löytyisi Pariisista.

Syyskuu 2024, Pariisi

Ranskalaisilla on vahva suhde omaan historiaansa. Se näkyy siinä tavassa ja pieteetissä, jolla historiaa, taloutta ja taidetta sen osana, pyritään vaalimaan, esittelemään ja ymmärtämään. Ranskan Kansalliskirjaston Richelieu-rakennuksen Ovaalisalin kattokupoli kaartui ylläni, kun kiersin hyllyjen välissä ympäri salia. Balzac, Molière, he olivat kaikki siellä. Kuten Thomas Pikettykin teoksissaan osoittaa, taide ja klassikot auttavat ymmärtämään historiaa, ja historia puolestaan auttaa ymmärtämään nykypäivää. Kävelin joitakin metrejä, ja löysin hyllystä myös Pikettyn kirjoja.

Tasan viikko sitten olin kiivennyt ensimmäistä kertaa Paris School of Economicsin portaita ylös viidenteen kerrokseen toisen ranskalaisen julkistalouden tähden, Gabriel Zucmanin, johtamaan EU Tax Observatoryyn. Olin juuri muuttanut Pariisiin tutkijavaihtovuotta varten, ja lukuvuoden 2024-2025 ajan työpöytäni olisi tämän ranskalaisen tutkimuslaitoksen tiloissa Paris School of Economicsissa Pariisin etelälaidalla. Yliopistossa järjestettiin viikoittain seminaareja, joihin sekä Zucman että Piketty osallistuivat.

---

Lähdettyäni kirjastosta paluumatkalle kuljin läpi pienillä design-putiikeilla täytetyn Galerie Viviennen. Ranskan haute couture:n syntyhistoria on mielestäni hauska tarina: aatelistoa ei koskaan onnistuttu Ranskassa panemaan kunnolla verolle, toisin kuin tavallinen kansa. Rajoittaakseen aateliston vallan kasvua, mukaan lukien rahallisen vallan, ja suitsiakseen aatelisten aiheuttamaa uhkaa kruunulle, Aurinkokuningas Ludvig XIV (vallassa 1643-1715) kylvi siemenet jollekin, mistä vielä hänen elinaikanaan saivat alkunsa Ranskan valtava tekstiiliteollisuus ja ranskalaisen huippumuodin maailmanvalloitus. Pöyhkeilevästä ja erittäin hintavasta kausimuodista tuli tapa varmistaa, että aateliston varallisuus ei päässyt liiaksi kertymään, vaan kului muodin mukana pysymiseen (Clarke 2018). Tässä maailmassa on todella ehditty näkemään mitä mielikuvituksellisempia poliittisia manöövereitä liittyen vallan ja kullan jakamiseen.

Käännyin Rue de Beaujolais’lle ja siitä Rue de Montpensierille, jota pitkin astellessani kuljin ohi Theatre du Palais-Royalin. Molièren Saituri-näytelmän ensiesitys pidettiin tässä samaisessa teatterissa tasan 356 vuotta sitten, 9.9.1668. Saituria voidaan pitää porvariston ja rahan vallan kritiikkinä, jossa Molière kyynisesti kuvaa rahan, vallan ja teeskentelyn olevan ihmisluontoa ja käyttäytymistä ohjaavia voimia. Molière kirjoitti satiirinsa Pariisissa niin kutsutun ancien regime:n eli vanhan hallinnon aikana, jonka katsotaan päättyneen vuoteen 1789, siis Ranskan vallankumoukseen. Molière kirjoitti lukuisia näytelmiä, jotka pilkkasivat ja kritisoivat kaikenlaista tekopyhyyttä, pöyhkeilyä, rahoilla leveilyä ja yleisesti ottaen erityisesti aateliston elämäntyyliä. Useat hänen näytelmistään aiheuttivat skandaaleja ja niiden esitykset jouduttiin keskeyttämään – vaikka osaa niistä jopa esitettiin pääkallopaikalla Versaillesissa – mutta Molière sai silti jatkaa taiteellista tuotantoaan kuolemaansa asti. Mielenkiintoista kyllä, Molière oli nimittäin Aurinkokuninkaan suojeluksessa, ja ainakin jossain määrin Molièren perinnöstä maailmalle on kiittäminen tätä jumalasta seuraavaksi itsensä luokitellutta monarkkia.

Jatkoin piikkisuoraa katua eteenpäin. Vastaan tuli muutama haute couture -muotitalo ja joitakin hintavan näköisiä korukauppoja. Pariisi on hyvin hämäävä ympäristö. Keskitulo Ile-de-Francen alueella on korkeampi kuin Ranskassa tai vaikkapa Suomessa keskimäärin, jossakin 4500 euron tietämillä per kuukausi. Yksinään tämä lukema on kuitenkin hyvin harhaanjohtava, sillä mediaanitulo on vain hieman alle 3500 euroa, jolloin käytettävissä oleva tulo on reilut 2600 euroa kuukaudessa. Tuloerot alueella ovat siis kohtalaisen suuria. 2600 euroa nettona kuukaudessakin voi vielä kuulostaa ihan mukavalta, mutta: jo pelkästään yhden makuuhuoneen asunnon vuokra Pariisissa liikkuu noin 1500 – 3000 euron välimaastossa per kuukausi. Pariisi oli vuonna 2024 maailman yhdeksänneksi suosituin kaupunkikohde, täynnä loistoa ja eleganssia, mutta mikäli kaupunkiin päätyy asumaan, myös penninvenytys voi osoittautua yllättävän arvokkaaksi taidoksi. Lisäksi Suomea pidetään yleisesti varsin kireän tuloverotuksen maana, mutta tämä pätee itse asiassa myös Ranskaan.

Molièren Saiturin päähenkilön eli Harpagonin aikana Ranskan verojärjestelmä oli hyvin epätasa-arvoinen ja luonteeltaan regressiivinen. Verovelvollisuus koski pääosin vain talonpoikia ja porvaristoa, siinä missä aatelisto ja papisto nauttivat suurelta osin verovapaudesta. Alhaisempia säätyjä kurittivat muun muassa suora maavero taille (joka kuitenkin koski vain ei-aatelisia maanomistajia), kirkolle maksettavat satokymmenykset, ranskaksi dime, sekä erityisen vihattu suolavero gabelle.

Muuttaessani Ranskaan viettääkseni vuoden tutkijavaihdossa EU Tax Observatoryssa ja Paris School of Economics:issa halusin sekä sukeltaa historiaan että ymmärtää paremmin nykypäivää – sekä sitä miten ne liittyvät toisiinsa. EU Tax Observatory (EUTO) on vuonna 2021 perustettu tutkimuslaitos, jonka missiona on tuottaa uraauurtavaa tutkimusta liittyen verotukseen, veronkiertoon ja veropetoksiin, edistää demokraattista ja inklusiivista keskustelua tiedeyhteisön, päättäjien ja suuren yleisön kesken, sekä tarjota avoin pääsy verotusta koskevan tiedon pariin ja helpottaa tiedon hyödyntämistä. Tulevan, EUTO:ssa vietetyn vuoden kuluessa nousisi useaan kertaan esiin myös se, miten regressiivisistä piirteistä verojärjestelmissä ei ikävä kyllä ole vieläkään päästy eroon.

Laitoksen tutkijoiden tutkimustyön ansiosta tiedämme muun muassa, että vaikka tuloveroasteikko on progressiivinen monissa maissa, mukaan lukien Ranskassa, efektiiviset veroasteet tippuvat merkittävästi jakauman aivan äärimmäisessä yläpäässä, eli kaikista varakkaimmat henkilöt maksavat tuloistaan suhteellisesti merkittävästi vähemmän veroja kuin alapuolelle jääviin tuloluokkiin kuuluvat ihmiset. Eräs merkittävä syy tähän on holding-yhtiöiden käyttö tuloverojen välttämiseksi. Maailman varallisuus on yhä vieläkin erittäin keskittynyttä. (Alstadsæter et al., 2023.)

Veroja pyrkivät usein välttämään yksilöiden lisäksi myös yritykset. Esimerkiksi vuonna 2022 veroparatiiseihin siirrettiin noin triljoonan dollarin edestä yritysten voittoja, mikä vastaa noin 35 prosenttia monikansallisten yritysten kotimaiden ulkopuolella tehdyistä voitoista. Voittojen siirron vuoksi menetetyt verotulot vastaavat noin kymmentä prosenttia globaalista yritysverokertymästä. Erityisesti voitonsiirtoa tapaavat harrastaa yhdysvaltalaiset monikansalliset yritykset, jotka ovat vastuussa noin neljästäkymmenestä prosentista kaikista maailmassa siirretyistä voitoista. Erityisesti vaikutukset tuntuvat juuri Euroopassa. (Alstadsæter et al., 2023.)

Kauniit ajatukset tasa-arvoisesta yhteiskunnasta eivät aina päde käytännön tasolla, ja usein vasta luotettavan aineiston ja sen perusteella tehtävän tutkimuksen avulla pinttyneet luulot voidaan osoittaa vääriksi. Thomas Piketty kuvaa kirjassaan Pääoma ja ideologia (2020), kuinka vuosina 1871 – 1914 Ranskaa hallinnut kolmannen tasavallan aikainen poliittinen ja taloudellinen eliitti toisteli mantran tavoin väitettä siitä, että vuoden 1789 vallankumous olisi tuonut Ranskaan vapauden ja veljeyden lisäksi myös kauan kaivatun ja jopa kansainvälisesti poikkeuksellisen tasa-arvon. Väite oli kuitenkin kukkua, ja perukirja-aineistojen perusteella on voitu osoittaa, että niin kutsutun ”kauniin vuosisadan”, belle epoque:n, aikana rikkain 10 prosenttia Ranskan väestöstä omisti 80 prosenttia maan kaikesta yksityisomaisuudesta, ja köyhin 50 prosenttia yhteensä vain parin prosentin verran.

Valheellisia väitteitä on kuitenkin hankala kumota, jos tietoa ei yksinkertaisesti ole saatavilla. Paris School of Economics:in tutkijat, kuten Thomas Piketty ja EU Tax Observatoryn perustaja ja johtaja Gabriel Zucman ovat antaneet erityisen merkittävän panoksensa sekä tuottaakseen uutta tietoa että tuodakseen tiedon sidosryhmien ja suuren yleisön saataville. EU Tax Observatorykin polkaistiin aikoinaan käyntiin lähes tyhjästä, aivan kuten kotiyliopistoni julkistalouden kysymyksiin keskittyvä Verotutkimuksen huippuyksikkö FIT.

---

Tutkijavaihdon aikana erityisen inspiroivaa oli seurata, miten tutkijat jatko-opiskelijoista professoreihin työskentelivät olemassa olevien aineistojen lisäksi täysin uusien datalähteiden, kuten Panaman paperien kaltaisten vuodettujen aineistojen parissa, ja loivat samalla periaatteita ja toimintaohjeita tällaisten tietolähteiden kanssa työskentelyyn. On kuitenkin syytä mainita, että kattavien hallinnollisten rekisteriaineistojen tuottamisessa ja saattamisessa tutkimuskäyttöön juuri Suomi on yksi maailman edistyneimmistä maista. – Ai olet Suomesta? Teillä on loistavaa dataa, oli yksi yleisimmistä vastauksista, kun kerroin mistä olen kotoisin.  Hyvää tutkimusta on todellakin vaikea tehdä ilman kunnon aineistoa. Suomalaisia aineistoja on myös mahdollista käyttää etänä EU:n alueella, kun taas Ranskassa aineiston käyttämiseen tarvitaan eräänlaista fyysistä ”datalaatikkoa”, joiden käyttö on paikkaan ja saatavuuteen sidottua. Tilastokeskuksen etäkäyttö nousikin matkan aikana arvoon arvaamattomaan.

EU Tax Observatory tarjosi Eurooppaa ja länsimaita koskevan verotutkimuksen lisäksi näköalapaikan myös esimerkiksi yhteistyössä kehittyvien maiden viranomaisten kanssa tehtäviin projekteihin. Olin omassa tutkimuksessani aikaisemmin keskittynyt lähinnä pienten ja keskisuurten yritysten harjoittamaan veronkiertoon ja käyttänyt suomalaisia rekisteriaineistoja, mutta tutkijavaihdon aikana sain aitiopaikalta seurata kansainväliseen veronkiertoon keskittyvää tutkimusta. En siinä vaiheessa vielä tiennyt, että hyppäisin itsekin myöhemmin mukaan kansainvälistä voitonsiirtoa koskevaan projektiin, jossa EUTO:ssa hankitut tiedot osoittautuisivat erityisen hyödyllisiksi, ja että päätyisin kolmeksi kuukaudeksi Etelä-Afrikkaan paikalliseen tutkimuslaboratorioon. Verotutkimusta tarvitaan kaikkialla maailmassa, erityisesti siellä, missä verotuloja tarvitaan erityisen kipeästi, ja niin tarvitaan myös tutkimuksen mahdollistavaa datainfrastruktuuria, jonka rakentamisessa Etelä-Afrikka toimii koko Afrikan mantereen suunnannäyttäjänä. Se on kuitenkin toinen tarina, joten palatkaamme takaisin Pariisiin.

Hyppäsin keskustassa kaupungin lävitse kulkevaan metroon numero 4. Pariisin metro vihittiin käyttöön jo yli sata vuotta sitten Pariisin maailmannäyttelyä varten, ja suurimmalle osalle linjoista tunnusomaista on se, että pysäkkien välit ovat huomattavan lyhyitä. Jos istuu metron etummaisessa vaunussa, on vaikeaa olla huomaamatta, että Pariisin metrossa tunnelin päässä on aina valoa näkyvissä.

Nousin pois metrosta Denfert-Rochereaun pysäkillä Pariisin eteläisellä puoliskolla. Pariisi on laajentunut aikojen saatossa, ja esimerkiksi 14. arrondissementti, jonka laidalla myös Paris School of Economics sijaitsee, liitettiin Pariisiin vasta vuonna 1860. Vuosien 1784 ja 1791 välillä Pariisin sisempien osien ympärille rakennettiin ”veromuuri”, joka kulki suurin piirtein nykyisten metrolinjojen 2 ja 6 reitin paikalla. Tämän muurin tarkoitus ei ollut suojella kaupunkia ulkoisilta uhilta, vaan yksinkertaisesti lätkäistä tulli kaikelle kaupunkiin virtaavalle kauppatavaralle – siis taas uusi veroluonteinen maksu kaupunkilaisten riesaksi. Yksi muurin tulliasemista, Barriere d’Enfer, sijaitsi nimenomaisesti nykyisen Denfert-Rochereaun paikalla, jossa sijaitsevat myös Pariisin katakombit.

Kävelin Denfert-Rochereausta kohti vilkasta ja värikästä Rue Daguerrea, poikkesin erääseen leipomoon hakemaan itselleni pain de campagne:n, ja siirryin viereiseen kahvilaan juomaan yhden kahvin. Sekin on muuten ranskalaisten ansiota, tai syy, että tätä taikajuomaa alettiin tuottamaan sellaisissa maissa kuin esimerkiksi Brasilia ja Vietnam, jotka nykyään lukeutuvat maailman suurimpiin kahvintuottajamaihin. Seurasin ihmisvilinää samalla kun kahvi lämmitti toista kättäni, ja vastapaistettu leipä toista.

Sanonnan mukaan mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu – ja ranskalaisilla jos keillä on pitkä historia jos jonkinlaisen protestoinnin saralla. Anekdoottina kerrottakoon, että mielenosoitukset ovat yhä vieläkin huomattavan yleisiä Pariisissa, ja tutkijavaihtoni aikana opiskelijat valtasivat kerran myös PSE:n niin, että yliopisto pysyi suljettuna lähes viikon.  Kiitos etäkäytön, minä kuuluin niihin harvoihin, jotka eivät tulleet erotetuiksi datoistaan koko mielenosoitusepisodin ajaksi.

Ranskan vuoden 1789 vallankumous, joka päätti ancien regime:n ajan ja jonka jälkeen tullimuurikin lakkasi olemasta (ei muuri, mutta ainakin tullit), leimahti sytykkeinään juuri erittäin epäoikeudenmukainen verojärjestelmä, täysin käsistä riistäytynyt valtionvelka (käytännössä Ranskan kruunun ja hovin velka) sekä ihan kirjaimellisesti pula leivästä, joka muodosti jopa 50-80 prosenttia päivittäisestä energiansaannista.

Välihuomio: leivällä on merkittävä rooli Ranskan historiassa, kuten myös nykyisessä taloudessa ja kulttuurissa, ja siksi vierailu joihinkin Pariisin yli tuhannesta boulangerieista on oiva tapa aistia historian havinaa. Vallankumouksen aikana ranskalaisilta ei kuitenkaan loppunut patonki tai sellainen valkoinen vehnäleipä, mitä me nykypäivänä leipomoista ostamme. Perinteisimmän patonkiversion baguette tradition -nimestä huolimatta patongit alkoivat yleistyä vasta 1920-luvulla. Myllyt eivät olleet 1700-luvun lopussa tai 1800-luvun alussa vielä erityisen kehittyneitä, ja vain varakkaammalla väestöllä oli varaa hienoon valkeaan vehnään. Köyhempi väestö söi muun muassa viljan kuorikerroksesta tehtyjä leseitä sisältävää leipää. Vallankumouksen jälkeen luotiin koko kansalle yhteinen standardileipä pain d’egalite.

Toisin kuin voisi kuvitella, Ranskan hovissa ei oltu autuaan tietämättömiä ja piittaamattomia verojärjestelmän epäoikeudenmukaisuudesta ennen vallankumousta. Itse asiassa aatelisia oli yritetty saada verovelvollisiksi jo muutamaan otteeseen, mutta hankkeissa oli epäonnistuttu poliittisen vastustuksen vuoksi.

Muutosten saaminen aikaan ei ole ollut ennenkään helppoa, mutta kuten historia on opettanut, ei se mahdotontakaan ole. Tarvitaan rohkeita aloitteita ja kokeiluja, joiden perusteella olemassa olevia systeemejä voidaan muokata paremmiksi. Arvatkaapa kaksi kertaa, missä maassa esimerkiksi nykyisenkaltainen arvonlisävero otettiin ensimmäisenä käyttöön? Kyllä, Ranskassa, joskin on huomautettava, että ennen veron laajamittaista käyttöönottoa Ranska käytti testilaboratorionaan silloista siirtomaataan Norsunluurannikkoa.

EU Tax Observatory oli mitä oivallisin paikka oppia ymmärtämään paremmin ei vain tutkimusta, vaan koko sitä valtaisaa prosessia, mitä muutosten aikaiseksi saaminen vaatii – mukaan lukien tutkimuksesta viestiminen ja esimerkiksi kommunikointi poliittisten päättäjien suuntaan. Meillä on jo nyt lukuisia esimerkkejä onnistumisista, joita koskevaan tutkimukseen myös EU Tax Observatory on kontribuoinut merkittävästi: kansainvälinen automaattinen tietojenvaihto ja globaali minimivero, jotka eivät missään nimessä ole täydellisiä, mutta ainakin askeleita oikeaan suuntaan.

Voisin tiivistää havaintoni prosessin vaiheista seuraavasti: ensin on tunnistettava ongelma mahdollisine syine ja seurauksineen tutkimuksen avulla, joskin jo tätä ennen tarvitaan tutkimusmyönteinen ilmapiiri ja aivan erityisesti riihikuivaa rahaa tutkimuksen tekemiseksi. Sen jälkeen tarvitaan konkreettisia ja perusteltuja ratkaisuehdotuksia, kuten esimerkiksi nykyinen ehdotus miljardööriverosta. Sekä rahoituksen tarve, tutkimustulokset että ratkaisuehdotukset pitää osata viestiä oikealla tavalla oikeille ihmisille oikeaan aikaan, ja tähän tarvitaan usein viestinnän ja politiikan asiantuntijoita ja ihmisiä, jotka kykenevät toimimaan välittäjinä tutkimusmaailman ja poliittisten päättäjien välillä. Tarvitaan myös julkista keskustelua, sillä paras tapa herätellä päättäjiä on herätellä äänestäjiä. Tämän vuoksi pidän Ihana raha -produktion kaltaisia tilaisuuksia sekä yleisölle suunnattuja julkaisuja, seminaareja ja vastaavia kanavia erittäin tärkeinä. Olennaista on myös tutkimuksen monialaisuus, mistä erittäin antoisana esimerkkinä pidin muun muassa EUTO:n järjestämiä The Offshore Talks -seminaareja, jonka puhujina nähtiin niin juridiikan asiantuntijoita, journalisteja kuin sosiologejakin, jotka työskentelivät samojen aiheiden parissa kuin EUTO:n tutkijat – omien erikoisalojensa tulokulmista käsin.

Kaiken tämän pohjalta pitäisi vielä saada aikaiseksi varsinaisia politiikkamuutoksia, joiden suunnittelussa toivottavasti kuultaisiin asiantuntijoita, ja jotka toteutettaisiin siten, että niiden vaikutuksia olisi myös mahdollista tieteellisesti tutkia. Myös oma tutkimukseni on liittynyt politiikkatoimenpiteiden vaikutusten arvioimiseen.

Laskin leipäpussin kahvilan pöydälle kahvin viereen, ja kaivoin laukustani pehmeäkantisen kirjan. Kahvi höyrysi edessäni, kun kääntelin Pariisin keskiaikaa esittelevästä Musee Carnavalet’sta ostamani ”The French Revolution – And What Went Wrong” -kirjan sivuja. Ranskalaiset alkoivat pikku hiljaa siirtyä aperitiivien tilaamisesta illallisen pariin.

Palatakseni alun kysymykseen, ratkaiseeko raha kaiken vai pilaako raha kaiken? Ei kumminkaan – ihminen ratkaisee kaiken (Tampereen yliopiston slogania mukaillen), tai ihminen pilaa kaiken. Rahaa, ihan kuin muitakaan lajimme omia keksintöjä, on turha syyttää ihmiskunnan virheistä, kuten jo Molièrekin ymmärsi.

Oman tulkintani mukaan Saituri ei myöskään ole vain koominen, yksiulotteinen kuvaus tunteettomasta vanhasta käävästä, jota edes omien lasten tunteet eivät voisi vähempää kiinnostaa ja jonka ainoa rakkaus maailmassa on kullan muodossa säilöttävä varallisuus. Saiturin lapsuudesta emme tiedä juuri mitään, mutta yleisen historiatiedon avulla voidaan kenties tehdä edes jonkinlaisia tulkintoja. Koomisuuden lisäksi Saituri on omasta mielestäni myös varsin traaginen kertomus aikana ennen sosiaaliturvaa ja yhteiskunnallisia turvaverkkoja eläneestä miehestä, jolle syystä tai toisesta kehittyi äärimmäinen pelko puille paljaille jäämistä kohtaan. Sen sijaan, ettei hän olisi vähääkään välittänyt jälkikasvustaan, hän kenties pelkäsi mieron tielle joutumisen lisäksi aivan yhtä paljon lastensa kohtaloa sen jälkeen kun hänestä aika jättäisi, maailmassa jossa valta oli sillä, kellä oli myös kulta. Liittyen esimerkiksi tyttären naimakauppojen järjestelyyn, patriarkaalisessa yhteiskunnassa aviomies hallitsi usein vaimonsa omaisuutta, joten kannatti todellakin miettiä kaksi kertaa, kenet nai.

Kenties Saiturin henkilöhahmot olisivat välttyneet rakkausmurheiltaan (ja Saituri pakkomielteeltään) oikeudenmukaisemman vero- ja oikeusjärjestelmän avulla, joka olisi voinut mahdollistaa perhesuhteista, statuksesta ja perinnöstä riippumattoman sosiaaliturvan ja toimeentulon, sekä vallan liiallisen keskittymisen harvojen ja valittujen käsiin. Oli miten oli, valta ja kulta ovat nykyään vähintään yhtä ajankohtaisia puheenaiheita kuin Molièrenkin aikaan.

Hörppäsin loput kahvistani, ja lähdin talsimaan kohti asuntoani, jonka vanha ovi jäi saapuessani niin jumiin, että minun piti pyytää naapuriltani apua sen öljyämiseen. En sitä vielä tiennyt, mutta tulevan vuoden aikana tulisin oppimaan todella paljon niin tutkimuksesta, veropolitiikasta kuin Ranskastakin, tapaamaan lukuisia ihmisiä, jotka muuttaisivat käsitystäni maailmasta, ja ihmettelemään sitä, miksi kaikki tiet tuntuivat johtavan joko a) Aurinkokuninkaaseen, b) Galliaan, tai c) veroihin. Lukemattomia kertoja seminaareissa, konferensseissa ja yksikön kokouksissa, sekä seminaarien puhujien ja PSE:n oman väen kanssa puhumassa istuessani pohdin myös, miltä Molière, Balzac ja muut historiankirjoihin jääneet kirjailijat olivat mahtaneet näyttää kirjoittaessaan uskaliaita mestariteoksiaan. Kuvittelin näkeväni samanlaisen palon tutkijoiden silmissä, kun he puhuivat tutkimuksesta, taloudesta ja politiikasta.

Seuraavana päivänä kiipeäisin taas PSE:n viidenteen kerrokseen, jonka parveketasanteelta erotti lännessä kohoavan Eiffel-tornin, jatkaisin siitä toimistooni ja avaisin verotarkastusaineiston Tilastokeskuksen etäkäyttöjärjestelmässä. Puolilta päivin suuntaisin kollegoineni joka tiistai järjestettyyn Applied Economics -lounasseminaariin, jonka järjestäjiin myös Thomas Piketty kuuluu, ja jossa tarjoiltiin aina yliopiston lähileipomosta tilattuja täytettyjä patonkeja ja leivoksia. Perjantaina luvassa olisi EU Tax Observatoryn oma seminaari Gabriel Zucmanin johdolla.

– Ajoutez deux lettres à Paris : c’est le paradis, sanoi kirjailija Jules Renard aikoinaan, mutta ei sentään tarkoittanut veroparatiisia. EU Tax Observatory ja sen tutkijat sen sijaan puhuvat veroparatiiseista sitäkin suuremmalla innolla, meidän kaikkien yhteiseksi hyväksi, aivan kuten me FIT:issäkin Tampereella ja Helsingissä puhumme verotutkimuksesta. Pariisi on veroparatiisin sijaan verotutkimusparatiisi, ja aivan kuten veronkierron ja aggressiivisen verosuunnittelun sekä voittojen siirron mahdollistaa laaja veroparatiisien verkosto, tarvitaan samanlainen verkosto myös verotutkimuksen saralle. Yksi yksiköistä kasvaa ja vahvistuu juuri Suomessa.

Vilkaisin ulos pienen pariisilaisasuntoni ikkunasta. Aurinko laski kohti länttä ja Pariisin ikonisinta maamerkkiä, ja aamulla se nousisi Paris School of Economics:in takaa sitä kohti kävellessäni.

 

---

Kuvat: Ida Kankaanranta